perjantai 20. marraskuuta 2015

Horisontissa näkkyy jo valoa

Pitkä, surullinen kesä ja syksy ovat takana, ei vain ollut voimia kirjottaa tännekhän, Mutta elämä voitti ja olen siitä kiitollinen, että jaksan taas. Suru on siirtynyt taka-alale ja en anna sen tulla mieleeni.

Tämä Aino Suholan runo oli usein mielessäni surullisina aikoina:
Tärkeää elämässä
Tärkeää elämässä on nöyryys ja intohimo.
Minkä teetkin, tee takapuoli savuten.
Syöksy siihen suorin vartaloin kahdella kierteellä
koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi.

Ja jos kaadut, nouse ylös,
pane heftaa polveen ja etene taas.
Jos kaadut aina vain, ajattele,
että kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä,
niin suoraan mahalleen ja näköalapaikalle.
Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa itselleen,
koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.

Tuntuu siltä, että mie tehin tuola tavala. On häätyny oppia naurahman ittehlen uuestaan, melkein kaotin sen. Nyt keskityn nykyhetkeen.
Voimaa tästä hetkesta
On aikoja, jolloin on liian raskasta uskoa tulevaan,
emme vain väliaikaisesti ole riittävän rohkeita.
Kun näin käy, keskity nykyhetkeen.
Löydä elämästäsi pieniä iloja ja onnen hetkiä,
kunnes rohkeus palaa.

Odota ilolla seuraavan hetken kauneutta,
seuraavaa ateriaa, unta,
hyvää kirjaa tai elokuvaa.
Odota että ehkä tänä iltana näet tähtiä tai
huomenna aurinko paistaa.
Upota juuresi tähän hetkeen
kunnes voimasi kasvavat ja
pystyt ajattelemaan myös huomista.
Ardis Whitman